Blogin minusta-sivu voi olla jäänyt monella huomaamatta, eikä siihen tiivistelmään ihan hirveästi tietoa oikein mahdukaan. Niinpä ajattelin, että olisi aika kertoa vähän enemmän itsestäni. Jotain, mitä ei tule yleensä ensimmäisenä itsestä kerrottua. Tällä kertaa teen sen somehaasteen kerro 8 faktaa sinusta -haasteen avulla. Uusien lukijoidenkin iloksi aloitettakoon kuitenkin lyhyellä perusesittelyvirkkeellä: Olen 29-vuotias kielitieteen väitöskirjatutkija Jyväskylästä, joka kotitilansa reilu pari vuotta sitten perittyään on alkanut opettelemaan metsänhoitoa ja metsäasioita.

1. Olen asunut ja työskennellyt muuallakin kuin Suomessa.

Lukion jälkeen välivuoden aikana vietin pari kuukautta saksalaisessa perhehotellissa työharjoittelussa. Siellä sain palon Saksan kieltä ja kulttuuria kohtaan, ja päädyinkin seuraavana syksynä opiskelemaan Saksan kieltä ja kulttuuria Jyväskylän yliopistoon. Vaihtovuoden vietin germanistiikka-opintojen parissa Würzburgissa, Saksassa. Tuo vuosi oli yksi elämäni hienoimmista, kuten vaihtovuosi usein onkin. Opintojen loppuvaiheessa tein opintoihin liittyvän työharjoittelun Suomen suurlähetystössä Sveitsin Bernissä. Tuo kolme kuukautta oli täynnä huikeita ja kasvattavia kokemuksia! Syksyllä 2018 aloitin väitöskirjan parissa, ja vuoden 2019 touko- ja kesäkuun vietin tutkijavierailulla Saksan Düsseldorfissa. Luojan kiitos ehdin tehdä reissun ennen koronaa! Vaihdossa tuli myös reilattua ja nähtyä paljon Eurooppaa. Hyvin pitkään haaveilin Keski-Euroopassa asumisesta opintojen jälkeen, mutta jo useita vuosia sitten alkoi tuntua vahvasti siltä, että haluan kuitenkin asua Suomessa. Suomessa asuminen on mun juttu sittenkin, ja ehkä sen tajuamiseen tarvittiin maailmalla kiertelyä. Ja ehkä tulevaisuuden työelämässä saa matkustaa tarpeeksi, ken tietää.

2. Olen erittäin perhekeskeinen, ja olen aina viihtynyt aikuisten porukassa lapsenakin.

Moni läheinen tämän varmasti tietääkin. Minulle perhe on tosi tärkeä, enkä oikein koskaan teininäkään ymmärtänyt kavereiden valtavaa halua ”etääntyä” vanhemmista (tai paremminkin sen esiin tuomista). Tottakai minullakin on ollut kaverit ja omat menot ja jutut, mutta kyllä osallistuin mielelläni vanhempieni mukana juhliin ja muihin vastaaviin menoihin. Viihdyin juhlissakin aikuisten seurassa. Enkä koskaan kokenut ”mun porukat on niin noloja” -vaihetta, joka on kyllä ymmärrettävä kasvuvaihe teini-iässä, mutta jotenkin se ei vaan oikein tullut mulle. Mulla on aina ollut hyvä suhde vanhempiini, joille on voinut aina kertoa kaiken. Ja joiden kanssa on naurettu vedet silmissä ja mahaan sattuen. Nautin suuresti myös meidän monen viikon asuntoautoreissuista Saksassa 2010-luvulla. Eikä yhtään ahdistanut matkata yhdessä pienessä tilassa viikkotolkulla, päinvastoin! Nautin suuresti siitä, että saatiin viettää lomaa ja aikaa yhdessä.

3. En ole koskaan tavannut isäni puolen isovanhempia.

Isäni vanhemmat kuolivat jo 50- ja 70-lukujen lopulla, joten en ole heistä kumpaakaan tavannut. Voi, kuinka heidät haluaisinkaan tavata! Kysyisin heidän elämästään meidän tilalla, ja pyytäisin neuvoja elämään heidän näkökulmastaan. Olen kuullut tarinoita heistä perheeltä ja naapureilta, ja haluaisin kuulla paljon lisää heidän elämästään eri ihmisten kertomana. Myös meillä aikanaan työskennellyt renki on ollut oma persoonansa, ja hänetkin olisi todella mielenkiintoista tavata. Jos saisi aikakoneella matkustaa kerran menneisyyteen, lähtisin vuosikymmenten taa meidän tilalle. Aikaan, kun lehmät laidunsivat toisella puolella tilaa metsässä ja hevoset toisella, ja tulivat kutsusta kotiin. Oi, se aika olisi hienoa kokea, ja tutustua omiin juuriin!

4. Soitin klassista kitaraa 11 vuotta.

Aloitin kitaraharrastuksen muskarin jälkeen, kun siellä todettiin kitaran sopivan minulle ja se kiinnosti. Lopetin harrastuksen kuitenkin lukiossa, kun opinnot alkoivat painamaan sen verran ja soittokiinnostuskin lopahti. Nykyään soittelen omaksi iloksi, joskus on aktiivisempia kausia ja joskus kitarakotelo pääsee pölyttymään enemmänkin.

5.  Olen ”kotihiiri”.

Opiskelujen aikaan tuli käytyä melko paljonkin juhlimassa ja baareissa, mutta en kuitenkaan koskaan ole ollut niitä, jotka ovat joka viikonloppu jossain. Silloin tällöin oli kiva käydä opiskelukavereiden kanssa bilettämässä. Nykyään ihanteellisin tapa ”juhlia” on viettää iltaa ystävien kanssa kotona viinilasin ääressä, jutellen ja kenties lautapelejä pelaillen (tai jossain rennossa istumapaikassa, mutta ei yökerhossa). Rentous on plussaa! Ikäkö lie jo alkaa painaa 😉

6. Haaveilen maaseudulla asumisesta.

En ole kaupunki-ihminen, vaikka Jyväskylän kokoisessa kaupungissa olenkin viihtynyt. Sielläkin asun nykyään syrjässä. Helsinki, Turku tai Tampere olisivat aivan liian isoja mulle. Olen kuitenkin saanut asua melko isoissakin kaupungeissa ulkomailla, joten se on nyt ns. koettu. Nautin maaseudun rauhasta ja luonnon äänistä, siitä kiireettömyyden tunteesta/hälinän puuttumisesta. Toivon, että tulevaisuuden työelämä mahdollistaisi meidän asumisen jossain muualla, kuin ihan kaupungin sykkeessä.

7. Hulluin pelkoni on oksentaminen ja sen näkeminen (emetofobia).

Kyllä, pelkään oksentaa, mutta ehkä vielä enemmän pelkään sen näkemistä tai kuulemista. Jos jossain ohjelmassa oksennetaan, en voi katsoa. Yleensä kun vain kuulenkin oksentamisen ääniä, joudun pyytämään sulkemaan ohjelman (esim. veren näkeminen ei taas aiheuta tällaista). Jos joku on oksentamassa, mun on poistuttava tilasta. Kuitenkaan kyse ei ole pelkästään ällöttävyydestä, vaan se aiheuttaa etovan reaktion lisäksi jonkinlaisen pelkoreaktion, jonka tunnen joskus vahvasti, mutten tiedä, mistä se johtuu. Ehkä siitä, etten itse ole paljoa oksennustauteja sairastellut? Tämä ei kuitenkaan haittaa arkeani mitenkään, en siis sairaalloisesti pelkää sitä tai ajattele sitä arjessa. En myöskään välttele alkoholia tai baareja tmv. paikkoja siksi, että pelkäisin itseni tai jonkun muun oksentavan. Joten aika lievä fobia onneksi. Olenkin luullut olevani outo ja yksin asian kanssa, kunnes luin, että tälle on ihan nimi ja on aika paljon muitakin!

8. Rakastan koiria, ja muistelen lapsuuteni koiraa aina hymysuin. Haaveilen, että meillä on joskus koira tai jopa koiria.

Meillä oli lapsuudessani Vinski-niminen sekarotuinen koira, joka oli aivan ihana! Saattoi mut koulutaksille ja juoksi sitten hirveää vauhtia takasin kotiin, istui hiekkalaatikon reunalla seuranani ja omasi vankkumattoman itsehillinnän ruuan suhteen, jos lupaa ruuan ottamiseen ei oltu annettu. Kissoista taas en erityisemmin pidä, vaan olen ehdottomasti koiraihminen. Kunhan tiedämme, minne asetumme, harkitsemme Topin kanssa varmasti koiraa vakavasti.